Työpaikkakiusaamista on viime vuosikymmeninä tutkittu hyvinkin paljon oikeustieteellisissä tutkimuksissa, kuitenkaan asetelmaa, jossa alainen kiusaa esimiestään, ei ole juurikaan huomioitu näissä tutkimuksissa. Esimiehet ja työnantajat kohtaavat työpaikkakiusaamista työyhteisössä samalla tavoin kuin sen muutkin jäsenet. Tämä tutkielma on oikeustieteellinen työ, jossa pyritään määrittämään, milloin työsopimuslain 7:2 § (Työntekijän henkilöön liittyvät irtisanomisperusteet) ja 8:1 § (Purkamisperuste) tulevat sovellettavaksi esimieheen kohdistuvassa työpaikkakiusaamisessa. Tutkielmassa syvennytään myös työntekijän sananvapauden ja lojaliteettivelvollisuuden väliseen ristiriitaan kiusaamistapauksissa. Tutkielma on lainopillinen eli oikeusdokmaattinen työ, jossa lähteinä käytetään voimassa olevaa lainsäädäntöä, lainvalmistelumateriaalia ja oikeuskirjallisuutta. Tutkielma rakentuu pääasiassa tuomioistuinten ratkaisujen ympärille ja heidän ratkaisukäytäntöönsä. Tässä tutkielmassa on tutustuttu 43 hovioikeuden ratkaisuun, 13 työtuomioistuimen ratkaisuun, yhteen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuun, sekä kuuteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun. Tuomioistuinten ratkaisujen avulla pyritään vastaamaan kysymykseen, milloin esimies tai työnantaja on oikeutettu päättämään kiusaajansa työsuhteen. Tutkielmassa esiin nousee selkeä asetelma, jossa esimies ja työnantaja erotellaan muusta työntekijäkunnasta, kun kyse on työpaikkakiusaamisesta. Työsuhteen päättämiskynnys on hyvin korkealla ja edellyttää yleensä työntekijän varoittamista ennen sen ylittymistä. Lähtökohtaisesti päättämiskynnyksen ylityttyä kiusaajan työsopimus voidaan irtisanoa, jolloin esimies joutuu työskentelemään kiusaajansa kanssa vielä irtisanomisajan. Purkamiskynnys ylittyy lähinnä silloin, kun kiusaaja käyttää fyysistä väkivaltaa tai uhkaa sillä. Työpaikkakiusaamisen osalta vaaditaan esimieheltä todella korkeaa sietokykyä.
展开▼
