Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyky kehittyi jatkosodan päättymisestä vuoteen 1966, jolloin puolustusvoimissa siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittymistä tarkastellaan sotakokemusten, uhka-arvioiden, operatiivisten suunnitelmien, materiaalihankintasuunnitelmien sekä meri- ja rannikkotaktiikassa tapahtuneiden muutosten perusteella. Tutkimusmenetelmänä on käytetty perinteistä historiantutkimuksen metodia: tutkimusongelma on ratkaistu kvalitatiivisesti valittua lähdeaineistoa analysoimalla ja vertailemalla. Lähdeaineisto koostuu pääosin primäärilähteistä, joista tärkeimpiä ovat Kansallisarkistossa säilytettävät puolustusvoimien arkistoaineistot, yksityiskokoelmat ja sotilaslehdistössä julkaistut artikkelit. Meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäminen jakaantui vuosina 1944–1966 kolmeen vaiheeseen: 1940-luvun loppupuolen epävarmuuden ja vakiintumattomien suunnitteluperusteiden vuosiin, 1950-luvun alkupuolen sopeutumisen aikaan ja 1950-luvun puolivälissä alkaneeseen pitkäjänteisen kehittämisen kauteen. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäjinä toimivat yleisesikuntaupseerikoulutuksen saaneet tai päällikkötehtävissä toimineet meri- ja rannikkotykistöupseerit. Heidän ajatuksensa jalostuivat muistioiden, lehtikirjoitusten ja tutkimusten myötä kehittämisohjelmiksi, ohjesäännöiksi sekä operatiivisiksi suunnitelmiksi. Maihinnousuntorjunnan kehittämisen lähtökohdat alkoivat hahmottua 1950-luvun alussa, kun päätös puolustusvoimien uuteen rauhan ajan organisaatioon siirtymisestä oli tehty. Vahvaa meripuolustusta ei pidetty enää muutoinkaan tarpeellisena, koska 1940-luvun lopulla pääasialliseksi uhkaksi mielletty länsivaltojen hyökkäys muuttui 1950-luvun alussa lähinnä teoreettiseksi vaihtoehdoksi. Maihinnousuntorjuntakyvyn pitkäjänteinen kehittäminen aloitettiin 1950-luvun puolivälissä. Se perustui ensisijaisesti ajantasaisiin operatiivisiin suunnitelmiin sekä operaatiotaidon ja taktiikan kehittämiseen. Materiaalihankintoja pidettiin toissijaisena keinona, koska ne eivät mahdollistaneet puolustustaisteluiden käymistä määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Lisäksi puolustusvoimien vaatimattomat hankintamäärärahat pakottivat suuntaamaan kehittämisen painopisteen sodankäyntitaitoon. Meripuolustukselle kehittyi heikosta lähtökohtatilanteesta huolimatta 1960-luvun puoliväliin mennessä edellytykset koordinoitujen torjuntataisteluiden käymiseen. Tuolloin kaikkien puolustushaarojen operaatiot kyettiin yhdistämään yhdeksi kokonaisuudeksi niin suunnitelmatasolla kuin käytännön toiminnassa.
展开▼
